Jäsendemokratian kunnioittaminen ei ole hölmöä

Vasemmistoliiton puoluekokous lähestyy, ja Arhinmäen väistyessä he valitsevat itselleen uuden puheenjohtajan. Ehdokkaita on kolme: Li Andersson, Jari Myllykoski ja Aino-Kaisa Pekonen.

Kuten Vihreät vuonna 2011 (ja taas 2017), Vasemmistoliitto järjestää puheenjohtajavaalista neuvoa-antavan jäsenäänestyksen. Äänestys on vain neuvoa-antava siksi, ettei Suomen yhdistyslaki salli sitovaa jäsenäänestystä. Ehdokkaista Li Andersson ja Aino-Kaisa Pekonen ovat kuitenkin sitoutuneet tyytymään jäsenäänestyksen tulokseen ja luopumaan kisasta, elleivät voita jäsenäänestystä.

Äänestystapa on sellainen, että jäsenet voivat kirjoittaa äänestyslippuihinsa mieluisuusjärjestyksessä useammankin ehdokkaan. Ellei kukaan ehdokas saa puolia ykkösäänistä, vähiten ykkösääniä saanut putoaa pois, ja häntä kannattaneet äänestyslaput siirtyvät kannattamaan lipulle kakkoseksi merkittyä ehdokasta.

Tämänpäiväisissä Helsingin Sanomissa pääkirjoitustoimittaja Marko Junkkari kirjoittaa räväkällä otsikolla Li Anderssonin lupaus oli hölmö, että lupaus poisjäämisestä oli hätiköity ja saattaa jopa vaarantaa jäsenistön tahdon toteutumisen. Hän perustelee tätä mm. sillä, ettei jäsenäänestys täytä ns. Condorcet’n kriteeriä, jonka mukaan ehdokas, joka pareittaisissa vertailuissa voittaa kaikki kilpakumppaninsa, pitäisi valita.

Condorcet’n kriteeri on ihan kiva, mutta ei oikeastaan liity tähän asiaan millään lailla. On nimittäin niin, että vaikka jäsenäänestyksen vaalitapa ei täytä Condorcet’n kriteeriä, ei sitä täytä myöskään puoluekokouksessa käytettävä kaksivaiheinen vaali, jossa kaksi eniten ääniä saanutta pääsee toiselle kierrokselle. Voisi olla kiinnostavaa pohtia, pitäisikö puheenjohtajavaalissa käyttää Condorcet’n kriteeriä, mutta se olisi kokonaan toinen keskustelu.

Jäsenäänestys ja puoluekokouksen äänestys ovat melkein samanlaisia

Junkkari pitää ongelmallisena, että jäsenäänestyksessä käytössä olevassa vaalitavassa äänestäjä ei äänestäessään tiedä, ketkä ovat toisella kierroksella. En osaa nähdä tätä suurena ongelmana. Jos nimittäin äänestäjän ykkösehdokas pääsee toiselle kierrokselle, hän on edelleen ykkösehdokas. Jos taas ykkösehdokas putoaa, pöljempikin äänestäjä on varmaan osannut laittaa kaksi muuta ehdokasta paremmuusjärjestykseen.

Ainoa ero tulee tapauksessa, jossa joku on äänestänyt ensimmäisellä kierroksella ehdokasta X, mutta haluaa äänestää toisella kierroksella ehdokasta Y, vaikka ehdokas X on päässyt toiselle kierrokselle. Jotakin tällaista taisi tapahtua vuoden 1956 presidentinvaaleissa, kun Kekkonen valittiin, mutta vaikea tällaista taktikointia on erityisen hienona demokratiana pitää.

Voiko ehdokkaan poisjäänti vaikuttaa tulokseen?

Oikeastaan ei pitäisi pohtia Condorcet’n kriteeriä, vaan sitä, onko vaalitapa riippumaton irrelevanteista vaihtoehdoista. Voisiko käydä niin, että häviäjäksi jäävän ehdokkaan X poisjäänti vaaleista muuttaisi tulosta niin, että valituksi ei tulisikaan Y vaan Z?

Ajatellaanpa argumentin vuoksi, että puoluekokousväki edustaa näkökannoiltaan jäsenistöä niin, että puheenjohtajaehdokkaita kannatetaan samassa suhteessa. Oletetaan myös, ettei puoluekokousväki yrittäisi taktikoida vuoden 1956 presidentinvaalien tapaan.

Jos molemmat jäsenäänestyksen häviäjät luopuvat kisasta, puoluekokoukselle jää vain yksi ehdokas, joka on jäsenäänestyksen voittaja. Ei siis mitään ongelmaa.

Jos jäsenäänestyksen ensimmäisen kierroksen häviäjä luopuu, mutta toisella kierroksella hävinnyt ei, puoluekokous äänestää kahdesta ehdokkaasta. Tämä äänestys on oleellisesti ottaen uusinta jäsenäänestyksen toisesta kierroksesta, ja sama voittaja sieltä tulee, jos puoluekokousväen näkemykset edustavat jäsenistöä. Ei taaskaan ongelmaa.

Mielenkiintoinen tapaus on, jos jäsenäänestyksen ensimmäisen kierroksen häviäjä ei luovu, mutta toisen kierroksen häviäjä luopuu. Tässä ensimmäisen kierroksen häviäjän olisi oltava Myllykoski, joka ei ole luvannut luopua. Jos jäsenäänestyksen toisella kierroksella Nainen1 voittaa Naisen2, ja Nainen2 tällä perusteella luopuu kisasta, puoluekokouksen pitäisi äänestää Nainen1 vastaan Myllykoski.

Teoriassa olisi tässä tilanteessa mahdollista, että Naisen2 kannattajat puoluekokouksessa eivät kunnioittaisi Naisen2 esittämää toivetta jäsenäänestyksen tuloksen kunnioittamisesta, vaan äänestäisivät Myllykoskea, joka tulisikin lopulta valituksi. Tämä lienee lähinnä teoreettinen mahdollisuus.

Yhteenvetona

Vaalijärjestelmät ovat kimurantteja kapistuksia. Teoriassa voisi käydä niin, että ehdokkaan vetäytyminen vaikuttaisi tulokseen, mutta tuskin käytännössä. Se, että puheenjohtajaehdokas ilmoittaa kunnioittavansa jäsenäänestyksen tulosta, ei uhkaa jäsenistön tahdon toteutumista.

Jäsenäänestykseen sitoutuminen päinvastoin auttaa jäsenistön tahtoa toteutumaan siinäkin tapauksessa, että puoluekokousväen mielipiteet jostakin syystä jakautuisivat toisin kuin jäsenistön. Lisäksi menettely antaa jäsenistölle sen äänivallan, joka heille modernissa puoluedemokratiassa kuuluu. Hölmöä se ei ole.

Mainokset

Vaalitapa: Suomen kiistelty uusi vaalilaki

Yksi hallitusneuvotteluissa käsiteltävistä aiheista on uusi vaalilaki, joka on äänestetty lepäämään ja joka uuden eduskunnan tulee vielä vahvistaa, jotta se tulee voimaan. Mutta millaisesta vaalitavasta oikein on kyse?

Edellisessä kirjoituksessani kirjoitin kaksois-Pukelsheim-vaalitavasta, jonka tulos on kauniisti suhteellinen sekä puolueiden kannatuksen että vaalipiirien suhteen. Se olikin yksi vaalitavoista, joita harkittiin Suomen uutta vaalilakia laadittaessa. Kaksois-Pukelsheimia pidettiin kuitenkin liian mutkikkaana, joten päädyttiin allakuvattuun vaalitapaan. Myös uusi vaalilaki on samalla tavoin suhteellinen sekä puolueiden kannatuksen että vaalipiirien suhteen.

Uudessa vaalilaissa lasketaan ensin valtakunnallisten äänten perusteella, montako paikkaa kunkin puolueen tulee saada. Tämä lasketaan tutulla d’Hondtin menetelmällä, ja paikkoja jaetaan 199 – Ahvenanmaan yksi paikka käsitellään erikseen.

Kun on laskettu, kuinka paljon paikkoja kukin puolue saa valtakunnallisesti, paikat jaetaan eri vaalipiireihin. Kukin puolue saa jokaisesta vaalipiiristä paikkoja sen mukaan, kuinka suuren osuuden äänistään he ovat saaneet sieltä. Jos nyt vaikkapa perussuomalaiset olisivat valtakunnallisesti saamassa 39 paikkaa, ja kuvitellaan, että he olisivat saaneet Varsinais-Suomessa 10 % äänistään, he saisivat Varsinais-Suomesta 3,900 paikkaa. Heille jaettaisiin ensin kokonaiset paikat, 3 kappaletta, ja loput 0,900 paikkaa jäävät pyöristyspaikkajakoon.

Kun kokonaiset paikat on jaettu, jäljelläolevat paikat jaetaan murto-osien mukaisessa järjestyksessä suurimmasta alkaen. Perussuomalaisten 0,900 Varsinais-Suomessa olisi varmaankin lähellä listan kärkeä; sen kohdalle tultaessa he saisivat lisäpaikan Varsinais-Suomesta. Kun puolue saa koko valtakunnallisen paikkakiintiönsä täyteen, sille ei jaeta enempää paikkoja. Jos käy niin, että puolue olisi saamassa pyöristyspaikan vaalipiiristä, jonka kaikki paikat on jo jaettu, puolue saakin sen sijaan pyöristyspaikan listalla seuraavasta vaalipiiristään. Näin jatketaan, kunnes kaikki paikat on jaettu.

Menetelmä on varsin yksinkertainen, ja suhteellisuus toteutuu sekä puolueiden kannatuksen että vaalipiirijaon suhteen. Sen käyttöönotto ratkaisee myös välittömästi nykyisen vaalijärjestelmän keskeiset puutteet, vaalipiireittäin vaihtelevan vaalikynnyksen ja äänioikeuden epäyhtäläisyyden.

On keskusteltu paljon siitä, että nykyisessä vaalijärjestelmässämme eri vaalipiireissä asuvat ovat eriarvoisessa asemassa, kun Uudellamaalla puolue saa yhden ehdokkaan läpi alle 3 % kannatuksella, kun Pohjois-Karjalassa äänikynnys asettuu yli kymmeneen prosenttiin. Uudessa vaalilaissa on valtakunnallinen 3 % äänikynnys.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt, ettei perustuslain edellyttämä äänioikeuden yhtäläisyys toteudu. Vaalitapoja voidaan arvioida laskemalla jälkeenpäin, kuinka suuren murto-osan yhdestä kansanedustajasta kukin äänestäjä äänellään sai läpi; yhtäläistä äänioikeutta toteuttavassa vaalitavassa äänien tulisi tietenkin olla mahdollisimman tasavahvoja. Meillä käytössä oleva d’Hondtin järjestelmä pienine vaalipiireineen suosii äänestäjiä, jotka äänestävät suosittuja puolueita, sillä kukin heistä saa äänellään suuremman osan kansanedustajasta eduskuntaan – äänioikeus on yleinen ja yhtäläinen, mutta toisten ääni on yhtäläisempi kuin toisten. Itse asiassa Baijerin perustuslakituomioistuin tuomitsi taannoin tällaiset vaalitavat sikäläisen perustuslain vastaisiksi. Suomessa meillä ei ole perustuslakituomioistuinta, vaan meidän pitää luottaa asiasta päättävien poliitikkojen valistuneisuuteen.

Vaalitapa: kaksois-Pukelsheim

Zürichin kantonin vaaleissa oli käytössä meidän eduskuntavaalejamme muistuttava vaalijärjestelmä, jossa eri vaalipiireissä laskenta suoritettiin erikseen. Kantonin vaaleissa vaalipiireistä valittavien edustajien määrä vaihteli neljästä kuuteentoista, ja Zürichin kaupunginvaltuustovaaleissa kahdesta yhdeksääntoista.

Näin suuri vaihtelu vaalipiireistä valittavien edustajien määrissä johtaa siihen, että äänestäjät eivät ole tasaveroisessa asemassa. Kun piiristä valitaan vain kaksi edustajaa, voi käydä niin, että lähes kolmanneksen ääniosuudella jää ilman paikkaa ja äänet menevät hukkaan, kun taas 5 % riittää paikkaan piirissä, josta valitaan yhdeksäntoista.

Vuoden 2002 kaupunginvaltuustovaalien jälkeen asiasta tehtiin kantelu, joka johti siihen, että oikeus totesi vaalijärjestelmän lainvastaiseksi. Asiaa olisi voinut pyrkiä korjaamaan yhdistämällä pieniä vaalipiirejä, mutta tässä olisi ollut ongelmana, että ehdokkaat joutuisivat kampanjoimaan paljon laajemmalla alueella, ja tuloksen alueellinen edustavuus saattaisi kärsiä.

Matemaatikko Friedrich Pukelsheim sai tehtäväkseen laatia vaalijärjestelmän, jossa mahdollisimman pieni osa äänistä menisi hukkaan ja joka toteuttaisi suhteellisuuden periaatetta sekä alueellisen edustavuuden että puolueiden osalta. Tuloksena syntynyt kaksois-Pukelsheim-äänestystapa [Wikipedia.de: Doppelter Pukelsheim] on nyt käytössä Zürichin, Aargaun ja Schaffhausenin kantoneissa sekä Zürichin ja Winterthurin kaupunginvaltuustovaaleissa.

Vaalitavassa äänet jaetaan ensin ylätasolla: eri listojen koko vaalialueella saamat äänet lasketaan yhteen, ja kokonaispaikkajako määritellään Sainte-Laguë-menetelmällä (melkein kuin d’Hondt, paitsi että jakajat eivät ole 1, 2, 3, … vaan 1, 3, 5, …).

Kun ylemmän tason suhteellinen jako on tehty, paikat jaetaan vaalipiireihin. Se tapahtuu siten, että kussakin vaalipiirissä lasketaan yhteen paikkaan tarvittava äänimäärä. Kunkin puolueen vaalipiirissä saamat paikat saadaan jakamalla puolueen äänimäärä vaalipiirissä yhteen paikkaan tarvittavalla äänimäärällä ja pyöristämällä lähimpään kokonaislukuun.

Tämä laskenta saattaisi kuitenkin johtaa siihen, että jokin puolue saisi vaalipiireissä yhteensä enemmän paikkoja kuin mihin sen kokonaisosuus oikeastaan oikeuttaa. Pukelsheimin oivallus oli ottaa käyttöön puoluekohtainen korjauskerroin: puolueen paikkamäärä vaalipiirissä tulee olemaan

puolueen paikkamäärä vaalipiirissä = puoluekohtainen kerroin * puolueen äänimäärä vaalipiirissä / yhteen paikkaan vaalipiirissä tarvittavat äänet

pyöristettynä lähimpään kokonaislukuun. Pukelsheimin tuloksen hienous on siinä, että hän osoitti, että voidaan aina löytää sellaiset puoluekohtaiset kertoimet ja yhteen paikkaan vaalipiirissä tarvittavat äänimäärät, että kustakin vaalipiiristä tulee valittua oikea määrä edustajia ja vaalitulos noudattaa suhteellisuutta koko vaalialueen tasolla tarkasteltuna – ja paikkajako on vieläpä yksikäsitteinen.

Suomen eduskuntavaalien osaltahan tilanne on hyvin samankaltainen kuin Sveitsissä ennen kaksois-Pukelsheimin käyttöönottoa: Uudeltamaalta valitaan 35 kansanedustajaa ja Pohjois-Karjalasta 6. Äänioikeus ei ole perustuslain tarkoittamalla tavalla yhtäläinen.

On esitetty Uudenmaan vaalipiirin jakamista ja pienempien vaalipiirien yhdistämistä, mutta tämä on lähinnä vanhan vaalijärjestelmän saattohoitoa. Jos esimerkiksi Helsinki ja Vantaa päättävät yhdistyä, niillä olisi väkiluvun mukaan noin 30 kansanedustajaa, ja osuus olisi kasvamaan päin. Ei mitenkään voida kuvitella, että harvaanasutuilla alueilla maassamme olisi mahdollista yhdistää vaalipiirejä läheskään 30 edustajan piireiksi, ja yhtä mahdoton olisi ajatus, että yhdistyneen Helsinki-Vantaan sisällä olisi useita vaalipiirejä – vai miltä kuulostaisi, että eduskuntavaaleissa olisi Etelä-Helsingin vaalipiiri ja Pohjois-Helsingin vaalipiiri?

Ainoa tapa turvata perustuslain edellyttämä äänestysoikeuden yhtäläisyys maassamme on uudistaa vaalijärjestelmä. Sekä vaalipiirien että puolueiden valtakunnallista suhteellisuutta toteuttavia äänestystapoja on muitakin, mutta kaksois-Pukelsheim on varsin elegantti.

Vaalitapa: monen voittajan siirtoäänivaali

Edellisessä kirjoituksessa kuvaamani yhden voittajan siirtoäänivaali on lopulta aika yksinkertainen tapaus. Äänestäjät saavat kirjoittaa lippuun haluamansa määrän ehdokkaita paremmuusjärjestyksessä, ja tulos saadaan seuraavasti: Kullakin laskentakierroksella äänestyslippu luetaan äänestäjän parhaana pitämän jäljellä olevan ehdokkaan hyväksi, ja jos joku ehdokas saa yli puolet äänistä, hänet valitaan. Jos taas kukaan ei saa yli puolia äänistä, ehdokas, jolla on vähiten ääniä, putoaa laskuista ja ne äänestysliput, joissa tämä ehdokas oli kärjessä, siirtyvät kannattamaan seuraavaa ehdokasta.

Monen voittajan siirtoäänivaali [Wikipedia: Single Transferable Vote] on hiukan mutkikkaampi. Siinä lasketaan ensin, paljonko ääniä ehdokkaan tulee saada tullakseen valituksi – jos vaikkapa valitaan 10 edustajaa, noin kymmenesosa äänistä riittää. Jokaisen laskentakierroksen aluksi ehdokkaat, joilla on riittävästi ääniä, tulevat valituiksi. Tämän jälkeen ylimääräinen osuus heidän äänistään menee seuraavalle ehdokkaalle heidän lipussaan. Jos vaikkapa joku ehdokas saa kolme kertaa läpipääsyyn tarvittavan äänimäärän, hän ikään kuin kuluttaa vain kolmasosan saamistaan äänistä, ja loput kaksi kolmasosaa siirtyvät äänestyslipuissa seuraaville ehdokkaille. Kun läpipäässeitä ehdokkaita ei enää löydy, pudotetaan vähiten kärkiääniä saanut ehdokas pois kisasta ja jaetaan hänen äänensä uudestaan äänestyslipuissa seuraaville ehdokkaille.

Laskentatapa on melko työläs ja käytännössä ääntenlaskentaan tarvitaan tietokone. Äänestysjärjestelmän hienous piilee siinä, että se on suhteellinen, muttei perustu mihinkään ennaltamäärättyihin listoihin: jos neljännes äänestäjiä äänestää vasenkätisiä entisiä urheilijoita, valituiksi tulee neljännes vasenkätisiä entisiä urheilijoita. Tosin jos tällaista äänestystapaa sovellettaisiin vaikkapa Suomen eduskuntavaaleissa, olisi hiukan epäselvää, millä perusteilla esimerkiksi eduskuntaryhmät muodostettaisiin tai kuka edustaisi ketä hallitusneuvotteluissa.

Äänestystapa on käytössä monin paikoin englanninkielisessä maailmassa, mm. Irlannin ja Maltan eurovaaleissa. Se voisi sopia hyvin myös jonkin yhdistyksen hallituksen valintaan, jos halutaan suhteellinen vaali, mutta luontevaa jakoa eri listoihin ei ole.

Vaalitapa: siirtoäänivaali

Vihreät valitsevat puheenjohtajan puoluekokouksessaan 11.–12.6. Kuopiossa. Kun ehdokkaita on neljä (Outi Alanko-Kahiluoto, Mika Flöjt, Ville Niinistö, Anni Sinnemäki), aiheesta järjestetään jäsenäänestys. Jäsenäänestyksessä käytetään siirtoäänivaalia, joka sopii hyvin tämänkaltaiseen henkilövaaliin.

Tietysti voitaisiin äänestää niinkin, että jokainen saa äänestää yhtä ehdokasta, ja eniten ääniä saanut voittaa. Mutta jos ehdolla olisi kolme eeppistä ehdokasta, kukin 22 % ääniosuudella, ja yksi banaali ehdokas 34 % osuudella, banaali ehdokas voittaisi, vaikka eeppisellä linjalla on 66 % kannatus. On selvää, että tällainen vaalijärjestelmä suorastaan pakottaa kaikenkarvaiseen taktikointiin.

Tämänkaltaisten ongelmien välttämiseksi olympiakaupungit valitaan toisin. Siinä äänestetään kierroksittain niin, että ensimmäisellä kierroksella kaikki ehdokaskaupungit ovat mukana, ja joka kierroksella vähiten ääniä saanut putoaa pelistä, kuin tunnetussa musiikkituolileikissä. Tässä on tietysti se hankaluus, että äänestyskierroksia voidaan joutua järjestämään yhtä vähemmän kuin oli ehdokkaita.

Nykyinen presidentinvaalijärjestelmämme on näiden kahden järjestelmän keskinkertainen välimuoto. Kun toiselle kierrokselle pääsee kaksi eniten ääniä saanutta, houkutus taktikointiin ensimmäisellä kierroksella on edelleen suuri. Toisaalta joudutaan edelleen järjestämään kaksi äänestyskierrosta.

Siirtoäänivaali on paljon parempi tapa yhdistää vaalitapojen hyvät ominaisuudet. Siinä kukin äänestäjä saa listata äänestyslippuun haluamansa määrän ehdokkaita numerot paremmuusjärjestyksessä. Tämän jälkeen ääntenlaskenta tapahtuu kuten olympiakaupunkiäänestyksessä niin, että kullakin kierroksella äänestyslippu luetaan äänestäjän kirjoittaman listan ensimmäisen laskennassa vielä mukana olevan ehdokkaan hyväksi – yksi äänestyslippu riittää, mutta laskennassa voi olla useita kierroksia.

Siirtoäänivaalissa on vähemmän tarvetta taktikoida kuin nykyisessä presidentinvaalitavassamme, sillä äänestäjä voi varsin huoletta laittaa listansa ensimmäiseksi ehdokkaan, jota hän todella kannattaa. Ääni ei mene hukkaan, vaikka ehdokas putoaisikin pois, vaan silloin ääni siirtyy seuraavan listalla olevan ehdokkaan hyväksi. Toisaalta taktikointiin on vähemmän mahdollisuuksia kuin olympiakaupunkivaalissa, sillä siirtoäänivaalissa ääni voi siirtyä ehdokkaalta toiselle vain ehdokkaan pudotessa kisasta, kun olympiakaupunkivaalissa taktinen äänestäjä voi vaihtaa näkemystään kierrosten välillä, vaikka hänen äänestämänsä kaupunki olisikin jatkossa. Ja tietysti siirtoäänivaalissa selvitään yhdellä äänestyksellä kahden sijaan.

Ilmeisten etujensa vuoksi tällaista siirtoäänivaalia sovelletaan mm. Australiassa, Intiassa, Irlannissa ja monin paikoin Yhdysvalloissa. Sopisi se meillekin, muuallekin kuin vihreiden puheenjohtajavaaliin. Monen voittajan siirtoäänivaali on sitten hiukan monimutkaisempi.